Eräänä aamuna tarhamatkalla kuusivuotias poikani ylitti (hyvin hiljaisen) autotien katsomatta tuleeko autoja. Huomautin hänelle asiasta, mutta hän vastasi vain: "Ei sieltä tullut autoja." Onneksi, mutta entä jos olisi tullut. Kuusivuotiaan maailmassa ei ole sellaista mahdollisuutta kuin olisi tullut. Autoja ei tullut ja sillä hyvä. Muutin siis taktiikkaani ja esitin hänelle kysymyksen: "Kumpi on parempi: Katsoa tuleeko autoja, silloin kun niitä ei tule vai olla katsomatta silloin kun auto tulee?" Kuusivuotias mietti asiaa hyvän tovin, kunnes totesi että ensimmäinen on parempi vaihtoehto.
Miten tämä sitten liittyy ostamattomuuteen? Siten, että yhteiskuntamme noudattaa tyypillistä kuusivuotiaan logiikkaa: mitään ei ole tapahtunut, kaikki on hyvin. Se on mielestäni pöyristyttävää, kun ottaa huomioon, kuinka paljon todisteita esimerkiksi ilmastonmuutoksesta tai paikallisemmista ympäristötuhoista on saatavilla. On totta, että täällä Suomessa asiat ovat vielä enimmäkseen varsin hyvin, mutta meillä ei silti ole yhtään sen enempää aikaa miettiä tekojamme ja niiden seuraksia kuin vaikkapa bangladeshilaisilla. Kun me viimein saamme niitä kunnon todisteita, on liian myöhäistä.
Kumpi on parempi? Toimia ilmastonmuutosta vastaan ja huomata, ettei siitä seurannutkaan meille suurempaa harmia vai olla toimimatta ja todeta, että ilmastonmuutos tuhosi kaikki elämän edellytykset. Mitähän kuusivuotiaani vastaisi tähän?
(Kuva Staplestown Cross Roads, Jonathan Billinger)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti