Kysymysten äärellä

Olen taistellut uudettomuuden kanssa, enkä ole varma miksi. Mikään ei ole olennaisesti vaikeampaa kuin aiemmin, mutta koko haaste tuntuu yhtäkkiä ylivoimaiselta ja uuvuttavalta.

Olen nyt jaksanut uudettomuutta kuusi viikkoa, ja luulen, että kyse on seitsemännen viikon jämähdyksestä. Siis siitä, mikä tulee vaikkapa laihduttaessa tai muissa pidemmissä elämänmuutosprojekteissa. Jokin ihmismielessä on sellainen, että kuusi viikkoa jaksaa mitä vain, ja sitten uutuudenviehätys katoaa. Ja nyt niin on käynyt minun uudettomalle elämälleni.

Olen ajatellut paljon haluja ja tarpeita, ja erityisesti tarpeita. Niitä asioita länsimaisesta kulttuurista, joita tarvitsen. Kuten vuodesohvaani, joka on hajoamispisteessä ja ainoa sänkyni, tai yliopiston kopiokorttia, jota tulen tarvitsemaan opiskeluihini syksyllä. On paljon sellaisia pieniä ja isoja asioita, joiden tärkeyden olen oppinut ymmärtämään nyt näiden viikkojen aikana, kun olen itse aiheuttanut sen, että en voi korvata niitä uusilla tavaroilla.

Mutta mikä olikaan haasteen tarkoitus? Ei suinkaan ole tarkoitus tehdä elämästäni vaikeaa tai ankeaa. Tarkoitus oli tuoda esiin uusi näkökulma länsimaiseen kulutuskulttuuriin ja samalla muuttaa omaa elämääni ekologisemmaksi. Olen kuitenkin jo tajunnut, että tavaroiden osalta elän jo valmiiksi huomattavan ekologisesti, ja että paljon suurempi vaikutus olisi, jos keskittyisin ruokaan tai vaikkapa tietotekniikan käyttötapoihini. Siispä joudun kysymään: Mihin vedän rajan? Jatkanko haastetta vielä sittenkin, kun se tuntuu typerältä ja olen todistanut itselleni sen, mitä ikinä lähdin todistamaan? Vai jätänkö kesken, ja alanko silloin pitää itseäni luovuttajana?

En edelleenkään osta mitään uutena, en siis ole luovuttamassa. Mutta nyt en tiedä, mitä teen, jos vuodesohvani hajoaisi juuri nyt. En tiedä olisiko minulla tahdonvoimaa ja kekseliäisyyttä ratkaista tilannetta muuten kuin marssimalla huonekaluliikkeeseen ja ostamalla uuden sohvan. Olisiko sohvan ostaminen luovuttamista vai uusi näkökulma haasteeseen?

Muutoksia poikkeuksiini eli joskus on pakko alistua

Jouduin viimein alistumaan ja tekemään uuden poikkeuksen, eli ostamaan jotakin uutena. Muistutan vanhoja lukijoita ja selitän samalla uusille sen, että tässä haasteessa ei ole tarkoitus pyrkiä absoluuttiseen täydellisyyteen, vaan etsiä niukan kuluttamisen kohtuullisia rajoja minun kohdallani. Päätin jo heti aluksi sallia itselleni hyvin perusteltuja poikkeuksia, sillä on mahdotonta tietää etukäteen mitä elämä tuo tullessaan.

Olen kuukauden ajan yrittänyt keksiä, mistä saisin multaa pienimuotoiseen yrttien ja salaatin ja muun sellaisen kasvatukseen, ja erityisesti olen miettinyt sitä, onko multa uutta, tai lasketaanko se tavaraksi. Multahan on kaikkea muuta kuin uutta, mutta toisaalta sitä myydään tuotteena kaupoissa.

Kirjoitin jopa kysymyksen The Compactin Yahoo-ryhmään. Yleinen mielipide oli sekava: totta kai multaa voi ostaa, sehän on kuin ostaisi ruokaa, mutta toisaalta ei pitäisi ostaa isojen ketjujen multaa. Kysehän on amerikkalaisesta ryhmästä, joten mietin, miten suuriksi he kokisivat nämä meidän multafirmamme. Arvelin, että minulla ei olisi paljoakaan vaihtoehtoja, jos ylipäänsä halusin saada multaa luomuna. Laitoin kyselyn Tampereen aikapankkiin, siinä toivossa, että jonkun pihalta voisi hakea multaa. Ei vastausta.

Luovutin ensimmäisen kerran, aloin soitella puutarhaliikkeitä läpi ja kysellä luomumultaa, mutta kaikissa kaupoissa myyjät vain hämmästelivät kysymystäni, eivätkä tienneet mitään mistään luomusta. Viimein toiselta puolen kaupunkia joku lupasi, että heille ehkä olisi tulossa luomumultaa. Minun vain pitäisi soittaa heille seuraavana päivänä uudestaan. En jaksanut soittaa, vaan toivoin jälleen välttyväni ostamiselta. Koko multajupakka oli tuonut elävästi mieleeni sen, mitä olin jo ehtinyt unohtaa: ostaminen on vaivalloista ja hankalaa. Päätin lykätä ostamista ja yrittää keksiä jonin ratkaisun ongelmaani.

Riemastuin, kun kuulin, että 6.6. Tampereen kaupunki järjestäisi ympäristötorin, jossa olisi jaossa multaa. Menin paikalle ämpärin kanssa ja sain kuulla, että multa ei sovellus yötäväksi tarkoitetuille kasveille, koska sen bakteerikantaa ei voida taata turvalliseksi. Multa oli peräisin kotitalouksien biojätteestä ja puhdistamolietteestä, joten katsoin paremmaksi olla ottamatta riskiä.

Aloin uudelleen soitella kauppoihin. Ei luomumultaa, paitsi siinä kaupassa, joka on toisella puolella kaupunkia: 50 litran säkki. Kun kysyin pienempää määrää, minulle tarjottiin yrttimultaa, joka on kuin luomua, ilman luomumerkkiä. Päätin alistua, ja tulin heti järkiini: lähempänäkin on kauppoja, joista saa epäluomua multaa. Niinpä pyöräilin yhteen sellaiseen ja löysin kaksi hyvin pientä säkkiä luomu-yrttimultaa. Vieläpä yhdestä niistä kaupoista, joista minulle oli sanottu, että ei ole luomua, ei. Olin tyytyväinen, vaikka samalla tuntui oudolta mennä kassalle ja maksaa jostakin, joka ei suoraan ole syötävää.

Ostin sitten vielä samaan syssyyn siemeniäkin ja basilikantaimen. Perustelu näille poikkeuksille on siis: kyse on ruoankasvattamisesta. Poikkeuksena se rinnastuu siihen, että sallin itselleni uusien tavaroiden hankkimisen, kun kyse on ruoan säilömisestä. En aio ostaa kukkapurkkeja tai soraa tai edes lannoitetta (saan sitä ystävältä) uutena. Siemenet ja multa saavat riittää. Nyt joudun keksimään, missä aion kasvattaa kasvini, sillä minulla ei ole ruukkuja, mutta niitä ja vanhoja kattiloita on kirpparit varmaan pullollaan.

P.S. Vessani kaipaa järeämpää puhdistusainetta tiskiaineen lisäksi. Lisään siis samalla mäntysuovan poikkeuksiin. Se on ainoa aine, jota minulla ei vielä ole Kuningaskuluttajan ekologisten puhdistusaineiden listasta. Enkä tajunnut ennen haastetta ostaa sitä varastoon.

Milloin ihmisiin voi vaikuttaa?

Sosiaalifoorumissa oli puhetta siitä, mikä on ihmiselämässa muutoksen aika, milloin on paras tai viimeinen hetki vaikuttaa ihmisen ajatuksiin ja arvoihin.

Joku ehdotti, että murrosiässä ihminen valitsee arvonsa, ja sen jälkeen ne eivät juuri muutu. En voi olla samaa mieltä tämän ajatuksen kanssa, vaikka olen lukenut samansuuntaisia väitteitä tutkimuksista raportoivista uutisista. Minun kokemukseni mukaan monet palaavat lapsuutensa ja vanhempiensa arvomaailmaan. Murrosikä voi olla monessa asiassa määräävä vaihe, mutta ei suinkaan kaikessa. Ihminen voi muuttua sen jälkeenkin. Joku mainitsikin sen, että nimenomaan murrosikäisiin voi olla vaikea vaikuttaa kulutuskysymyksissä, koska kuluttaminen on niin suuri osa heidän maailmaansa ja sillä rakennetaan identiteettiä ja suhdetta toisiin.

Ehdotettiin myös, että parikymppiset ovat muutosaltis ryhmä, koska he muuttavat omilleen ja joutuvat usein aloittamaan oman elämänsä melkoisessa köyhyydessä. Silloin monilla on tapana hankkia tavaraa käytettynä tai lainata. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, että ekologiseen ja niukkuuteen tyytväiseen elämään suuntautuvat erityisesti ne nuoret, joilla on jo entuudestaan sellaista elämäntapaa vastaavia arvoja ja taitoja. Muut pyrkivät mahdollisimman pian pois köyhyydestä kohti oikeaa elämää. Korjatkaa, jos olen väärässä. Kuulisin mielelläni muidenkin pohdintoja aiheesta.

Entä sitten se lapsuus? Jos kerran monet palaavat kotona oppimiinsa tapoihin ja arvoihin. Olen lukenut erinäisistä kasvatusoppaista ja äitiyslehdistä ja muista yhtä luotettavista lähteistä, että varhaislapsuuden arvot ja asenteet ovat luonteeltaan pysyviä. Ja tämä on ulkomuistista niin suora lainaus, kuin pystyn tuottamaan, mutta lähdettä en enää muista. Todennäköisesti näin lukee jokaisessa kirjassa, jossa puhutaan kasvatuksesta. Mutta se ei tarkoita että ne olisi kirjoitettu kiveen tai määrätty muuttumattomiksi. Ihminen voi tietoisesti pyrkiä muuttamaan lapsuudessa oppimiaan arvoja oli kyse sitten kulutustottumuksista, ennakkoluuloista tai työmoraalista. Lapsuuden arvot opitaan paitsi kotoa, myös ympäristön asenteista, mediasta ja tietysti kavereilta. Lapsuuden arvot voivat siis olla hyvinkin sekalainen kokoelma eri lähteistä kertyneitä aatteita ja ajatuksia. (Ehkäpä murrosiän kapina on yksi tapa selkiyttää arvokaaosta.) Lapsiin on helppo vaikuttaa, ja siksi monet valistustoimet suunnataan päiväkoteihin ja ala-asteille. Perimmäinen ajatus on, että lapset vievät uudet ajatukset kotiinsa ja vaikuttavat vanhempiinsa.

Eri asia on se, voivatko lapset vaikuttaa vanhempiinsa, yleensä kolme-nelikymppisiin aikuisiin. He elävät niin sanotusti elämän ruuhkavuosia. Sitä vaihetta, kun elämän sisältö on työ-kotityö-uni-työ-kotityö-uni, ja johonkin väliin pitäisi saada lapsetkin mahtumaan, jottei tulisi huono omatunto. He ovat ehkä pahiten jumissa yhteiskunnan kulutusoravanpyörässä. Jumissa siksi, että veikkaan, että suurin osa ruuhkavuosilaisista haluaisi hypätä pois, mutta heiltä puuttuu vaihtoehtoja, ja jos joku osoittaa heille vaihtoehtoja, he ovat liian urautuneita ja uupuneita tarttumaan niihin. Silti aina välillä joku on tarpeeksi rohkea ja hyppää. Vaihtaa näköalattomuuden tuntemattomaan ja alkaa elää.

Ja jos he eivät tee sitä silloin, niin ehkä juuri keski-ikään tullessaan. Elämänkaariajatteluun kuuluu käsitys elämän kriisivaiheista ja keski-iän kynnys on yksi sellainen. Piste, jossa omaa elämää arvioidaan ja tehdään suunnanmuutoksia. Ja kun muistaakseni keski-ikäiset naiset erityisesti ovat kokemuksieni mukaan (ja muistaakseni aiheesta on tutkimuksiakin) erittäin kulutusherkkää laatua, tämä ryhmä voisi olla hyvä kohde kampanjoinnille.

Vanhuksista en osaa sanoa. Joudun arvailemaan. Mieleen ei tule mitään, mitä olisin lukenut vanhuksista kuluttajina. Ehkä he eivät ole kovin kiinnostava segmentti taloustutkijoille. Oman kokemukseni mukaan vanhukset ovat tapoihinsa piintyneitä ja kuluttavat monesti luonnostaan vähän. Mutta motiivi niukkaan kuluttamiseen ei tule halusta suojella ympäristöä vaan halusta suojella omaa rahapussia. Vuosien pihistely voi täysin yllättäen vaihtua ylettömäksi tuhlaukseksi, mikäli jonkin hyödykkeen hinnoittelu muuttuu. Konkreettinen esimerkki olkoon pappani, joka asui vuosia omakotitalossa ja oli äärimmäisen tarkka vedenkulutuksesta. Muutettuaan kerrostaloon hän riemastui kiinteästä vesimaksusta. Se merkitsi hänelle mahdollisuutta käyttää vettä vapaasti.

Nyt kun asiaa oikein pohdin, niin ihmiseen on mahdollista vaikuttaa aina, mutta erityisesti elämän muutoskohdissa. Mikä sitten olisi paras hetki? Ehkä lapsuus, koska silloin opitut arvot seuraavat ihmistä koko elämän. Mieluten vastaisin kuitenkin: Nyt. Jos hän on avoin uusille vaikutteille, ei ole väliä, mikä ikäinen ihminen on tai missä vaiheessa hänen elämäsnsä on. Onko sitten vanhuus viimeinen hetki vaikuttaa? Saattaa hyvinkin olla, sillä vanhuuden jälkeen ainakin on myöhäistä.

Verkostoitumassa Tampereen sosiaalifoorumilla

Olin eilen Tampereen sosiaalifoorumilla verkostoitumassa, ja se teki hyvää. Pääsin mukaan Tampereen taitopankkiin, viljelemään hyötykasveja yliopistolla, suunnittelemaan kulutuskriittistä elokuvasarjaa ensi syksyksi, juonimaan Tampereen aikapankin elvyttämistä ja jopa mainostamaan Uudetonta. Erityisen mielenkiintoista oli seurata Degrowth-paneelia, jossa oli puhumassa, ja jota oli kuuntelemassa erilaisia ihmisiä, joita yhdisti halu hillitä länsimaista kerskakulutusta. Tällä hetkellä Tampereella tuntuu olevan vahvana suuntauksena kulutuskriittisyys, joka saa eri ihmisten toiminnassa erilaisia muotoja. Tälläisessa toimintaympäristössä on virkistävää olla osallisena, sillä se inspiroi ideoimaan ja toteuttamaan hyvin erilaisia projekteja.

Paljonhan Sosiaalifoorumissa on puhetta, ja sen muuttuminen toiminnaksi jää nähtäväksi. Kyllästyin jo pari vuotta sitten puheen määrään, ja Uudettoman tarkoitus onkin ottaa toiminta omiin käsiin ja lopettaa puhuminen ja vatvominen. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi oli todella virkistävää päästä välillä puhumaan samanmielisten ja inspiroivien ihmisten kanssa. Ja ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että minulla on jotakin lisättävää suurempaan kokonaisuuteen. Uudettoman myötä olen löytänyt oman paikkani aktivistien verkostossa, ja se antaa Uudettoman toiselle kuukaudelle hyvän alun.