Entä, jos uudettomuus ei riitä?

Tänään on Uudettoman ensimmäinen kuukausi takana, ja tänään ensimmäinen uutinen, jonka luin oli tämä. Olen ollut aika masentunut ja allapäin koko päivän. Aika pysähdyttävää, että kaikesta puheesta ja hyvistä aikomuksista huolimatta ihmiskunta syytää saastetta taivaalle enemmän kuin koskaan. Kaikista suunnitelmista ja laskelmista huolimatta kriittinen piste on aivan edessämme, ellei se jo mennyt ohi. Ja mitä me teemme? Mitä sinä, lukijani teet asialle? Mitä minä teen pysäyttääkseni ilmastonmuutoksen?

Toivon, että teen kaiken voitavani, vaikka tiedän ettei se ole totta. Kulutan huomattavasti vähemmän kuin keskivertosuomalainen, mutta se ei edes ole vaikeaa, koska suomalaiset kuluttavat niin paljon. Olen onnistunut olemaan kuukauden ostamatta mitään uutta siksi, että minulla on kaapit täynnä tavaraa. Minä en tarvitse mitään uutta. Tämän kuukauden aikana olen oppinut, että en ole joutunut uudettomuuden vuoksi muuttamaan elämäntapojani suurestikaan. En siis oikeasti tee juuri mitään pysäyttääkseni ilmastonmuutosta.

Mutta nyt aloitan:

• Soitin loppusuoralla olevan Polttavan kysymyksen yhteyshenkilölle, ja hän lisäsi minut sähköpostilistalle, jota kautta saan tietää, miten ilmastonmuutosta vastaan Tampereella jatkossa kampanjoidaan. Ja kun tiedän, lähden mukaan toimintaan.
• Kirjoitan tätä blogia, ja toivon, että sinä, lukijani, kerrot tästä blogista muillekin.
• Olen jo suunnitellut yhteydenottoja päättäjiin, kauppaketjuihin ja muihin tahoihin. Jos sinua kiinnostaa sen kaltainen toiminta, niin jätä kommentti. Suunnitellaan ja toteutetaan yhteydenotot yhdessä.
• Ja itse asiassa, ihan oikeasti harkitsen lähteväni eduskuntatalon portaille huutamaan huoltani megafoniin. Kuka lähtee mukaan?

No eipä tuo nyt vielä suurta ole, mutta mietin tänään sitä, että jos minä teen oikeasti kaiken sen, mitä pystyn, saatan potkaista liikkeelle jonkun, jonka vallassa on tehdä enemmän. Sen toivon varassa jatkan eteenpäin ja siirryn Uudettoman toiselle kuukaudelle.

Huoli tavaroista

Uudettomuus tuo minusta esiin uusia puolia, tai vanhoja, miten sen ottaa. Eikä aina ole kyse hyvistä asioista.

Eilen poikani rikkoi munaleikkurin, ja minä raivostuin. Munaleikkurin vuoksi. Tiesin, että niin voisi käydä, sillä olin lukenut vastaavasta The Compactin perustajien blogista ennen haasteeseen ryhtymistä. Ajattelin kuitenkin, että minulle ei käy noin, koska olen kokenut saman jo vuosia sitten: raivostunut rikkoutuneen tavaran vuoksi, ja päättänyt, että ihmiset ovat tavaroita tärkeämpiä. Nyt kuitenkin jälleen raivostuin tavaran vuoksi, joten aloin pohtia syitä reaktiolleni.

Vuosia sitten raivostumisen taustalla oli köyhyys ja opittu huoli omaisuudesta, nyt syynä oli tämä haaste ja sen tuoma huoli omaisuudesta. Huoli materiasta on siis säilynyt kaikki nämä vuodet mieleni taustalla, vaikka luulin päässeeni siitä eroon, mutta vasta tämä haaste ja uusi näkökulma ostamiseen toivat sen esiin. (Samalla tavalla kävi muuten shoppailun suhteen, mutta siitä joku toinen kerta.)

Nyt kun en voi milloin tahansa mennä ostamaan uutta rikkoutuneen tilalle, mietin yllättävän paljon sitä, mitä teen, jos jokin tavara rikkoutuu. Suhteeni tavaroihin on muuttunut. Samalla kun pyrin eroon kaikesta turhasta, haluan pitää erityisen hyvää huolta siitä, minkä katson tarpeelliseksi ja varaudun siihen, että tavarat voivat rikkoutua. Aiemmin tavarat vain olivat, enkä ajatellut niitä kovinkaan aktiivisesti.

Munaleikkuriepisodilla oli onnellinen loppu. Rauhoituttuani pyysin lapsilta anteeksi raivostumistani ja selitin vihdoinkin heille, mihin olen ryhtynyt ja mistä on kyse (tosin nuorempi ei varmaan asiaa ymmärtänyt). Olin ajatellut ottaa haasteen puheeksi hyvässä järjestyksessä jossakin vaiheessa. Nyt jouduin improvisoimaan kuusivuotiaalle sopivan selityksen väsyneenä ja hämmentyneenä omasta raivostumisestani. Luulen, että onnistuin aika hyvin.

Pyysin poikaa miettimään, mistä tavarat tehdään ja mistä ne kaikki materiaalit tulevat. Autoin toki pohdiskelussa, ja lopulta tulimme siihen tulokseen, että maastahan ne materiaalit pääasiassa tulevat. Sitten selitin, että kun niitä materiaaleja kaivetaan tai pumpataan, niin syntyy sotkua eläinten ja kasvien kotiin. Sanoin myös, että haluan, että minun takiani sellaista sotkua syntyisi mahdollisimman vähän.

Keskustelu on nyt hautumassa, ja tulevaisuus näyttää, mitä lapsi ymmärsi näin isosta asiasta ja yksinkertaistetusta selityksestäni. Yksinkertaistin tietoisesti, koska en halua kasata lasteni niskaan liian isoa huolta maailman tilasta. Luulen kuitenkin, että on aika alkaa avata maailmankuvaani myös sanoin vanhemmalle pojalleni, joka osaa jo lukea ja on siis karannut minun rajaamastani aikuisten maailmasta.

Haluan opettaa lapsilleni, että tavaroista tulee pitää hyvää huolta, mutta en halua opettaa heitä olemaan huolissaan niiden vuoksi. Haluan opettaa heidät arvostamaan tavaroitaan, mutta arvostamaan ja rakastamaan ihmisiä enemmän. Ja lisäksi haluan opettaa heille, että he ovat osa luontoa, samanarvoisia kivien, eläinten, kukkien ja pilvien kanssa. Ei enemmän tai vähemmän tärkeitä.

Unelma

Tänään unelmoin ja visioin.

Keksin sellaisen lain, joka kieltää kauppoja heittämästä käyttökelpoista tavaraa ja syömäkelpoista ruokaa roskiin. Myöskään valmistajilla tai maahantuojilla ei olisi oikeutta hävittää tavaroita, joita liikkeet heille palauttavat.

Sama laki voisi velvoittaa kauppoja ottamaan vastaan myymänsä tavarat jälleenmyyntiä varten. Siis jos ostaisin paidan vaateketjun liikkeestä, voisin palauttaa sen kauppaan, saada ehkä alennuksen uudesta paidasta ja liike siirtäisi vanhan paitani käytettyjen vaatteiden osastolleen.

Tänään ymmärsin, että käyttökelpoisen tavaran tuhoamisen pitäisi olla ympäristörikos.

Viherpesu, vaipat ja kuluttajan vastuu

Puolitien blogissa oli juttua vaipoista. Ja tietysti kiinnostuin, luin ja harmistuin. Olin ajatellut muutenkin kirjoittaa vaipoista jossakin vaiheessa, joten teen sen nyt.

Nuorempi lapseni on hieman yli kaksivuotias ja vaippojen sekakäyttäjä. Häntä on pissatettu aivan vauvasta asti, mutta lisäksi on käytetty kestovaippoja ja roskavaippoja. Ja samalla linjalla jatkan edelleen, vaikka nyt tavoitteena on päästä eroon vaipoista kokonaan. Enkä tietystikään voi ostaa uusia vaippoja.

Roskavaipat ovat tulleet talouteeni seuraavilla tavoilla: ostin kaupasta ennen haasteen alkua yhden paketin ja haasteen alettua sain ystävältä jonkin verran käyttämättä jääneitä vaippoja. Tällä hetkellä minulla on 47 roskavaippaa käytettävissä. Näillä on tarkoitus pärjätä siihen asti, kun lapsi oppii kokonaan kuivaksi. Laskin, että tuossa voisi olla vaikka kolmen kuukauden yövaipat (koska lapset ovat osan ajasta isällään). Päätin kuitenkin, että säästän vaippoja erityistilanteisiin: matkoille, sairastelun aikana käytettäväksi tai siihen kun kaikki kestovaippakuoret ovat likaisia yhtäaikaa. Toistaiseksi en ole edes avannut vaippapakettiani. Olen varma, että roskavaipat riittävät vallan mainiosti, ja jos niitä jää käyttämättä, lahjoitan ne eteenpäin.

Juuri ennen uudettomuuden alkua ostin siis viimeisen kerran vaippoja, Nature Babycare-merkkisiä niiden vihreän imagon takia. Käytimme aiemmin jonkin aikaa noita, kunnes kyllästyimme rikkinäisiin teippeihin. Nyt päätin palata noihin, sillä lapsi on tarpeeksi vanha ja iso käyttämään housuvaippoja. Puolitien blogista kuitenkin opin sen, mitä minun olisi tietysti pitänyt itsekin tajuta. Koko vaippamerkki on viherpesua. Jos seuraisin hiukan paremmin sitä, mitä asioista kirjoitetaan ja puhutaan, olisin oppinut tämän jo vuonna 2008... No parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Nature Babycare-tuotteilla on vahavsti vihreä imago, ja ekologisuudella ratsastetaan surutta. Paketissa sanotaan esimerkiksi: 100% compostable distribution system ja 100% compostable leakage barrier. Koko vaipan kompostoitavuudesta ei sen sijaan ole mainintaa. Eikä muutenkaan mitään suositusta vaipan hävittämisestä, kaatopaikallehan nuo kuuluvat. Natural Babycaren "ekologisten" vaippojen suurimpia ongelmia (huonon laadun lisäksi) on se, että biohajoava materiaali päätyy kaatopaikoille tuottamaan metaania, joka on hiilidioksidin ohella pahimpia kasvihuonekaasuja. (Tästä siis se harmistuminen, omasta tyhmyydestäni.)

Vaippojen ekologisuuteen pätee sama kuin muidenkin tuotteiden. Ekologisin vaihtoehto on olla ilman. Ilman oleminen vain ei kuulu länsimaisen kulttuurin vahvuuksiin. Olemme niin tottuneita tavaroihimme, ettemme enää edes osaa kuvitella elämää ilman niitä. Haastan nyt lukijat pieneen ajatuskokeeseen: kuvitelkaapa Bangladeshilainen, Perulainen tai Kiinalainen köyhä äiti. Mitä hän tekee vauvansa pissoille ja kakoille? Hän pissattaa lapsensa. Vastasyntyneestä tai viimeistään kolmen kuukauden ikäisestä alkaen. Meillä tuota tehtiin

siis nuoremman lapsen kanssa noin kolmesta viikosta eteenpäin vaikka rinnalla käytettiin myös vaippoja.

(Kuva: gaungzhou china - new baby peeing technique - june 2008, http://www.flickr.com/photos/willits/)

Monille elämä ilman vaippoja on kuitenkin liian työlästä, ja silloin pitää tehdä valinta suon ja vetelän välillä. Sillä kaikki kuluttaminen aiheuttaa ympäristövaikutuksia. Eikä valinta todellakaan ole aina helppo. Siitä pitävät huolen viherpesufirmat ja maksetut tutkimukset, tiedon puute tai sen sekavuus. Lopulta kuluttajan on helpointa sulkea silmät ja korvat ja lallattaa tiensä tutuimman tuotteen luo (ja se on yleensä se, jota mainostetaan näkyvimmin).

Toiseksi ekologisin vaihtoehto on kestovaipat. Ja tämän sanon vakaalla mutu-tiedolla, sillä en luota asiassa yhteenkään tutkimukseen (enkä ole niitä aikoihin lukenutkaan). Mielestäni tutkimusten ongelma on siinä, että ne rajaavat tuotteiden ekologisuuden tarkastelun liian tiukasti. En ole vielä törmännyt yhteenkään tutkimukseen, jossa olisi otettu huomioon tuotteen koko elinkaari: materiaalien hankinta, tuotteen valmistus, kuljetus, pakkaus, käyttö ja huolto, käyttöikä ja hävittäminen. Puhumattakaan siitä, että rinnalla kuljetettaisiin laajempia kokonaisuuksia, kuten työntekijöiden oikeuksia tai tuotteen valmistamisen vaikutuksia ekosysteemeihin. Jos koko ketjun miettii läpi, niin kestovaipat voittavat mennen tullen. Ja tämä on henkilökohtainen totuuteni, joka perustuu seuraavaan tosiasiaan:rRoskavaipat tehdään öljystä. Mielestäni on nillitystä verrata kestovaippojen pesemisestä aiheutuvia ympäristövaikutuksia siihen, mitä öljyntuotanto saa aikaan tai siihen, mitä vaipat ja niiden sisältö tuottavat kaatopaikoilla. Kestovaippojen ekologisuus paranee jokaisen lapsen myötä entisestään. Samaa ei voi missään olosuhteissa sanoa roskavaipoista. Vai oletko kuullut perheestä, jossa käytettyjä roskavaippoja säästettäisiin toiselle lapselle?

Toisinaan kestovaipat ovat kuitenkin epäekologisempia kuin roskavaipat. Tästä asiasta minua muistutti Salamatkustaja. Kestovaippailijat nimittäin tekevät helposti saman loogisesti virheellisen olettamuksen kuin Salamatkustaja:

"Yksikin käytetty kestovaippa on hyvä juttu. Se on yksi kaatopaikalle heitetty kertisvaippa vähemmän."

Yksi kestovaippa ei ainakaan meillä ole koskaan vastannut yhtä roskavaippaa. Lapsi kun pitää sitä roskavaippaa paljon pidempään kuin kestovaippaa. Jälleen mutu-pohjalta väittäisin, että pahinta mitä ympäristölle voi tehdä on kestoilla vain sen yhden tai kahden vaipan verran päivässä. Pitää kestoilla niin monen vaipan verran, että se varmasti vastaa yhden roskavaipan käyttöä.

Vahingosta viisastuneena Uudeton siis suosittelee oman järjen käyttöä ja kaiken kuluttamisen välttämistä.

Mikä onkaan suurin haaste uudettomuudelle?

Olin ajatellut kirjoittaa mielestäni toistaiseksi suurimmasta haasteesta uudettomuudelle: itsestäni.

Tarkoitus oli pohtia sitä, kuinka uudettomuus on toistaiseksi ollut niin helppoa, että en joudu edes keskittymään siihen. Tai siitä, kuinka olen törmännyt moniin tärkeisiin ja inspiroiviin teemoihin näiden kahden viikon aikana ja haluaisin kovasti ryhtyä edistämään niitä kaikkia, vaikka tiedän, etteivät voimani tai aikani riitä.

Näin sen oli suunnilleen tarkoitus mennä:

Tein yhtenä päivänä jälleen testin, jolla mitattiin ekologista jalanjälkeä, ja sain melko hyvän tuloksen (vaikken tarpeeksi hyvää maapallon kannalta). Suurin jälki jää syömätottumuksistani. Testin jälkeen jäin miettimään, tuhlaanko voimiani pyrkimällä kohti väärää maalia. Kulutan muutenkin niin vähän, että onko sen pienentämisestä suurtakaan hyötyä? Olisiko tärkeämpää keskittyä siihen ainoaan jäljellä olevaan suureen jälkeen: ruokaan?

Netissä porrätessäni olen myös löytänyt valtavasti tietoa muovista ja sen haitoista. Olen alkanut nähdä muovia kaikkialla. Sitähän on kaikkialla, mutta siihen on niin turtunut, ettei sitä normaalisti huomaa. Nyt minä huomaan, ja haluaisin kovasti pyrkiä pois muoviriippuvaisesta elämäntavasta. Se taas merkitsisi muovisten tavaroiden korvaamista muusta materiaalista valmistetuilla tavaroilla (paitsi niissä tapauksissa, kun muovi on todella täysin turhaa roinaa). Se taas helposti merkitsisi uuden ostamista, ainakin jos muutoksen haluaa suorittaa nopeassa tahdissa.

Siis keskittymiskyvyttömyyteni ja pintapuolisesti ristiriitaiset tavoitteet syövät intoani jatkaa uudettomuutta. Olin jo päässyt sopuun itseni kanssa näiden ristiriitojen suhteen: päätin, että alan voimieni puitteissa ja vähitellen pyrkiä myös kohti ekologisempaa ruokavaliota ja muovittomuutta, kun törmäsin siihen todelliseen haasteeseen.

Ja näin siinä sitten kävi:

Ensimmäisenä askelenani kohti ekologisempaa ruokavaliota olin päättänyt syödä kalaa vain kerran viikossa ja senkin kotimaista. Kävin uudessä lähiruokakaupassa ostamassa kalasäilykepurkin, josta suunnittelin valmistavani tämän päivän päivällisen. Päätin avata purkin jo hyvissä ajoin, koska halusin nähdä kalat, ennen kuin yrittäisin tarjota niitä lapsille. Vaan, enpä omista purkinavaajaa. kaksi ja puoli kuukautta olen tullut varsin hyvin toimeen ilman, joten olin unohtanut, etten sellaista omista. Vaihtoehtoinen ruoka on suunniteltuna ja säilykkeet onneksi säilyvät. Mutta jos haluan syödä ne joskus, tarvitsen purkinavaajan.

Tässä siis ensimmäinen haaste uudettomalle: mistä saa käytetyn ja hyväkuntoisen purkinavaajan.

Katastrofin aineksia ja siitä kummunneita ajatuksia

Katsoin muutama päivä sitten John Websterin Katastrofin aineksia. Olen yrittänyt etsiä useampiakin viime vuosina tehtyjä ympäristöaiheisia dokumentteja, mutta se on ollut yllättävän hankalaa. Ainakin, kun en nyt voi vain tilata niitä uutena netin kautta. Onneksi löysin tämän.

Dokumentti oli jotenkin hämmentävä, lähinnä sen vuoksi, että siinä ei puhuttu lainkaan muovin muista ympäristövaikutuksista kuin hiilijalanjäljestä. Olen itse löytänyt netistä viime aikoina niin paljon tietoa muovin sisältämistä myrkyistä, siitä kuinka muovihiutaleet tappavat kaloja, jotka luulevat niitä planktoniksi. Tai siitä, kuinka Tyynen valtameren keskellä on valtava muovilautta. Mitään näistä ei mainittu dokumentissa kertaakaan. Oli puhe vain öljystä, ja oikeastaan öljykin oli suurelta osin leikattu pois. Jäljelle jäi vain yhden perheen kamppailu muovia vastaan, mutta syyt oli enimmäkseen rajattu dokumentin ulkopuolelle. Koko haaste vaikutti jotenkin juurettomalta ja tarkoituksettomalta. Yhtä absurdilta kuin Websterin päätös heittää kaikki käyttökelpoisetkin muovitavarat roskiin. Eikä heidän kamppailuaan kuitenkaan voinut olla ihailematta, kun tiesi muovista enemmän kuin dokumentissa kerrottiin.

Dokumentista kävi hyvin ilmi ristiriita ympäristöahdistuksen ja totuttujen tapojen välillä. Kuinka syvällä vanhat tavat oikeastaan ovatkaan? Webster nimesi dokumentissa elämänsä parhaaksi kesäksi sen, jolloin he laittoivat biopolttoainetta tankkiin ja jolloin heillä oli aurinkopaneelit mökillä mm. televisionkatselua varten. Siis sen, jossa saattoi saada parhaan kummastakin maailmasta.

Minusta se taas oli luovuttamista tai huijaamista. Auto kuin auto vie tilaa, vaatii lisää teitä, kuluttaa luonnonvaroja, ja sisältää ongelmajätteitä. Biopolttoaine ei ratkaise koko ongelmaa, ainoastaan hyvin pienen osan sitä, mutta ilmeisesti kuitenkin tarpeeksi suuren, että siitä voi saada hyvän omantunnon. Hyvä omatunto taas on pitkällä aikavälillä vaarallinen, kun se liitetään ympäristöasioihin.

Samoin koko suomalainen mökkikulttuuri on mielestäni nykyisessä muodossaan kyseenalainen. Kaikilla, jotka suinkin kykenevät on kaksi kotia, ja noissa kahdessa kodissa yhä lisääntyvässä määrin kaksi kaikkea mahdollista. Eikä mielestäni auta yhtään, että mökillä kaikki olisi vanhaa, varsinaisesta kodista poistettua. Sillä sehän tarkoittaa vain, että jotakin uutta on hankittu siihen oikeaan kotiin.

Ja televisio. Olen elänyt kymmenen vuotta ilman televisiota, lyhyitä poikkeuksia lukuunottamatta. Enimmäkseen en kaipaa koko laitetta. (Tai, laite meillä toki on: vanha analoginen rakkine, josta lapset katsovat kirjastosta lainattuja piirrettyjä. Mitään muuta sillä ei voi katsoa.) Kaikkein vähiten kaipaan mainoksia, vaikka ne tuntuvatkin olevan avain koko kulttuuriimme. Ainakin silloin, kun en katso televisiota, en ymmärrä myöskään kadunvarsimainoksia. Ne viittaavat hyvin usein televisiomainokseen, suorastaan ovat riippuvaisia televisiomainoksesta tullakseen ymmärretyiksi. Ne luovat sanontoja, joita en osaa käyttää, ja tarpeita, joita en opi omaksumaan ilman televisiota. Joskus tunnen itseni hyvin ulkopuoliseksi suomalaisessa kulttuurissa sen vuoksi, että en katso televisiota. Eikö se ole hiukan pelottava ajatus? Miltähän mahtaa televisiottomasta amerikkalaisesta tuntua? Hehän viettävät suuremman osan ajastaan television vaikutuksen alaisina kuin yksikään muu kansa.

Edelleen yksi tärkeimmistä mainosten luomista tarpeista on halu ostaa. Sitähän varten ne on suunniteltu. (Samoin kuin valtaosa niden välillä tulevista ohjelmistakin nykyään.) Viimeksi kun katsoin säännöllisesti televisiota, huomasin ensin olevani mainoksille yliherkkä, ja etten oikeastaan edes ymmärtänyt niitä. Pari kuukautta myöhemmin minut oli aivopesty. Päässäni soivat mainosrallatukset ja olin turtunut suurimpaan osaan mainoksien törppöilyistä. Ja aloin haluta, olla tyytymätön, vaikken edes tiennyt mitä puuttui. Päähäni oli vähitellen taas iskostunut ajatus ostamisesta ratkaisuna. Kun muutin, marssin suoraa päätä kauppaan ja ostin. Mitä tahansa minulta puuttuikin, menin kauppaan ja ostin. Kunnes ähky iski kirjahyllyn kohdalla. Sitä en enää pystynyt hankkimaan uutena. Muuton jälkeinen kuukauden ero televisio-ohjelmista ja mainoksista oli tehnyt tehtävänsä. Pystyin taas elämään omien arvojeni mukaan, ostin käytetyn kirjahyllyn ja olen ollut siihen erityisen tyytyväinen.

Päätökseni ovat taas minun, enkä enää päästä televisiota elämääni.

Mutta takaisin Katastrofin aineksiin. John Webster teki ehkä koko joukon päätöksiä, joita en voi allekirjoittaa, mutta ainakin aihe oli aikanaan paljon esillä mediassa. Siitä suuri kiitos. Websterin perhe on dokumentissä myös niin aito ja herttainen tuttavuus, että heihin on enimmäkseen helppo samaistua ja alkaa elää mukana heidän pyrkimyksissään.

Dokumentti opettaa siis ainakin kaksi asiaa:

1. Tapoja lähestyä ympäristöongelmia on niin monia, että jokainen voi varmasti valita itselleen sopivan. Tärkeintä on kuitenkin se, että yrittää tosissaan eikä lamaannu ahdistuksensa.
2. Oman matkan tekeminen julkiseksi kannattaa, sillä yksityiset tarinat koskettavat ihmisiä enemmän kuin anonyymit faktat.

Aivan vastikään dokumentti näytettiin Helsingissä ja paikalla oli John Webster puhumassa. Valitettavasti en päässyt tilaisuuteen, mutta olisin halunnut kysyä, mihin syyntaan Webster on elämässään edennyt dokumentin jälkeen. Dokumentin valmistumisestahan on jo viisi vuotta, joten sen kuvaamasta vuodesta on ainakin vuosi tai kaksi enemmän. Siinä ajassa ehtii muuttua paljon. Jos joku lukijoista oli tuossa tilaisuudessa, niin olisi mukava kuulla, mitä siellä puhuttiin.

Koettelemuksena alennusmyynnit

Lomapäivän jälkeen Bloggerilla oli teknisiä vaikeuksia ja elämä ja Euroviisut tapahtuivat. Tauko teki minulle hyvää, sillä sain hiukan aikaa kasata ajatuksiani, mutta nyt olen täällä taas.

Uudettomuuden tielle ilmestyi uusi haaste: alennusmyynnit. Olen aina pitänyt silmät auki siltä varalta, että jossakin minulle tärkeässä kaupassa on alennusmyynti. Ostan sieltä sitten asioita, joita juuri sillä hetkellä tarvitsen, joiden hankkimista olen lykännyt, tai jotka ovat yleisesti ottaen aina tarpeellisia tai joita tiedän piakkoin tarvitsevani. Harvemmin luuhaan alennusmyynneissä ilman varsinaista ajatusta siitä, mitä haluan ostaa.

Tämän viikon aikana olen kohdannut kaksi ohittamatonta alennusmyyntiä, jotka ohitin kuitenkin. Ensimmäinen oli siinä ainoassa lelukaupassa, josta viitsin leluja ostaa. Menetin hyvän tilaisuuden hamstrata leluja vuoden syntymäpäivälahjatarpeiksi, mutta tänä vuonna on nyt näin.

Toisesta ilmoitti äitini. SKS:n alennuksessa on erittäin halvalla etymologinen sanakirajsarja, jollaisesta olen haaveillut koko ikäni. Jäi ostamatta, mutta vihjaisin toki, etten pahastu, jos saan sen syntymäpäivälahjaksi. Saattaa olla, että hiukan venytin sääntöjä siinä, tai ainakin toimin sääntöjen henkeä vastaan, mutta on myös todennäköistä etten saa sarjaa lahjaksi. Enkä kuole siihen. Tuskinpa elämänlaatunikaan siitä kärsii.

Vapaapäivä

Uudeton pitää vapaapäivän. Tervetuloa jälleen huomenna.

Missä on uudettomuuden haaste?

On mielenkiintoista huomata, että reilun viikon kestänyt haaste ei ole aiheuttanut minulle suurempia ongelmia. Aiemmin mainitsemani vieroitusoireet ovat jo hävinneet. Ehkä kyse olikin hetkellisestä huimauksesta mieleni sopeutuessa uudenlaiseen tapaan katsella maailmaa.

Puhuin viikonloppuna ystäväni kanssa siitä, että on tavaroita, joita minun tavallaan tekee mieli, ja ehkä ostaisinkin, jos voisin. Hän kutsui haastettani itserajoittamiseksi, sillä olenhan asettanut itselleni rajat, joiden sisällä nyt elän. Minusta ei kuitenkaan tunnu siltä, että rajoittaisin itseäni. Ei oikeasti, sillä vielä en ole kohdannut mitään sellaista, mikä minun olisi ehdottomasti ostettava. Ennemminkin tuntuu siltä, kuin ensimmäisen kerran olisin antnut itselleni luvan olla ostamatta, todella seurata sisäistä ääntäni ja elää, kuten olen vuosia haaveillut.

Colin Beavan (No Impact Man) kirjoittaa paljon siitä, kuinka jokaisen on seurattava omaa sisäistä ääntään. Kukaan ei voi kertoa toiselle, kuinka tämän tulisi elää, mutta jos ihmisellä on halu toimia toisten, maailman tai edes jonkin hyväksi, niin ratkaisu löytyy jokaisesta itsestään. Mitä sinä haluat tehdä? Mitkä kysymykset palaavat mieleesi aina uudestaan? Minulle tärkeää on kulutuskriittisyys ja tavaramäärien kysenalaistaminen. Olen vihdoinkin alkanut elää näiden arvojeni mukaisesti, ja se tuntuu hyvältä ja luonnolliselta. Olenkin tänään aika usein kysynyt itseltäni, missä se uudettomuuden haaste on?

Miten pidän kotini puhtaana?

Tänään jatkan vastaamista Puolitien kysymykseen.

Varsinaisessa kysymyksessä oli sana asunto, mutta se kääntyi päässäni hyvin nopeasti kodiksi, mistä aiheutui paljon mielenkiintoista pohdintaa. Asunto on se 60 neliömetriä, josta maksan vuokraa, koti on jotakin muuta.

Asuntoni siivousmenetelmistä kirjoitin eilen, nyt on kodin vuoro. Kotini alkaa asunnostani ja jatkuu taloyhtiön pihalle, jossa lähes päivittäin kerään roskia, joita siellä ikävä kyllä aina on: tupakantumppeja, lasinsiruja, rikottuja leluja. Kotini jatkuu käsittämään koko Hallilan kaupunginosan, sillä olen asunut täällä jo pari vuotta ja tunnen metsäpolut, bussien aikataulut sen rusakon, joka täällä pomppii. Pyrin kehittämään kaupunginosaani ja toimin kuten haluaisin muidenkin toimivan, näytän siis esimerkkiä siinä toivossa, että joku on kiinnostunut minun esimerkistäni.

Kotini jatkuu käsittämään Tampereella myös muut paikat, joissa olen asunut, ja niiden myötä oikeastaan koko kaupungin. Tämä on minun kotini, ja haluan pitää sen puhtaana. Vastaan kaupungin kyselyihin pyöräilystä, osallistun mahdollisuuksien mukaan kaupunkisuunnittelua koskeviin asukaskokouksiin, tuon mieleipiteeni ja näkökulmani esille, ja kerään niitä roskia.

Siitä kotini jatkuu kattamaan Suomen ja lopulta koko maapallon. Ja Maapallon, joiden puhtaanapito alkaa asunnostani. Se mitä heitän roskikseen ja millä puhdistan tiskipöytäni tai vessanpönttöni vaikuttaa laajemmin. Roskat menevät kaatopaikalle, jossa ne aiheuttavat pitkäaikaisia ympäristövaikutuksia. (Vaikka kierrätänkin, niin myös se kuluttaa luonnonvaroja.) Samoin kaikki se, mitä kaadan viemäristä päätyy jonnekin. Ensin jätevedenpuhdistamoon, mutta lopulta sieltäkin vesistöön jatkaa pieni osa kemikaaleista ja hormoneista, joita päätyy jäteveteen asunnoista, ihmisten kodeista.

Pyrin siis pitämään kotini, eli koko planeetan, puhtaana välttämällä haitallisia kemikaaleja, vähentämällä hiilijalanjälkeäni, kuluttamalla niukasti, välttämällä tuhlaamista ja keräämällä niitä roskia.

(Kuva: Earth, Apollo 17)

Siivouksesta ja hygieniasta

Puolitie esitti kysymyksen:

Millä ihmeellä uudettomat pitävät itsensä ja asuntonsa puhtaana?

Yksinkertainen kysymys, joka vaatii itse asiassa laajan vastauksen, tai oikeastaan monta vastausta, koska vastaaminen vaatii sen erittelyä, mitä tarkoitetaan puhtaudella sekä taustatyötä ympäristömyrkyistä ja vesihuollosta. Paneudun niiden kirjoittamiseen myöhemmin, yksi asia kerrallaan.

Ensi hätään riittänee kuitenkin se, että vastaan kysymykseen sen pintatasolla. Siivous hoituu normaalisti pölyjä pyyhkimällä, moppaamalla, lakaisemalla ja imuroimalla, mutta pesuaineet ovat ehkä erilaisia (en tee kaikkea tätä itse, mutta olen ajatellut siirtyä käyttämään näitä keinoja):

- Vesi: se kaikista tärkein. Usein lialle riittää pelkkä huuhtelu tai liotus ja hyvät käsivoimat.

- Ekologinen astianpesuaine: käytän tätä tietysti astioiden pesemiseen, mutta sillä puhdistuvat ikkunat, silmälasit ja kaikki kevyttä pesua vaativat pinnat.

- Sooda: käytän hiusten pesuun ja deodoranttina, puhdistan pinttymät kattiloista. Voi käyttää myös hampaiden pesuun ja toimii muutenkin hankalampien tahrojen poistajana (emäs).

- Etikka: käytän hiusten pesussa. Voi myös puhdistaa vaikeaita tahroja (happo) ja käyttää pyykin huuhteluvedessä.

- Sooda ja etikka yhdessä: mahdollisia käyttökohteita ovat erittäin vaikeat tahrat, vessan pesu, viemärin avaus (haihtumishöyryjä ei kannata hengitellä).

Saippua ei ole poikkeuksissa, koska ostin sitä vuosi sitten viiden litran kanisterin, josta riittää varmasti vielä vuodeksi.

(Kuva: Coffee Stains Texture 2, SixRevisions)

Kuusivuotiaan logiikka

Eräänä aamuna tarhamatkalla kuusivuotias poikani ylitti (hyvin hiljaisen) autotien katsomatta tuleeko autoja. Huomautin hänelle asiasta, mutta hän vastasi vain: "Ei sieltä tullut autoja." Onneksi, mutta entä jos olisi tullut. Kuusivuotiaan maailmassa ei ole sellaista mahdollisuutta kuin olisi tullut. Autoja ei tullut ja sillä hyvä. Muutin siis taktiikkaani ja esitin hänelle kysymyksen: "Kumpi on parempi: Katsoa tuleeko autoja, silloin kun niitä ei tule vai olla katsomatta silloin kun auto tulee?" Kuusivuotias mietti asiaa hyvän tovin, kunnes totesi että ensimmäinen on parempi vaihtoehto.

Miten tämä sitten liittyy ostamattomuuteen? Siten, että yhteiskuntamme noudattaa tyypillistä kuusivuotiaan logiikkaa: mitään ei ole tapahtunut, kaikki on hyvin. Se on mielestäni pöyristyttävää, kun ottaa huomioon, kuinka paljon todisteita esimerkiksi ilmastonmuutoksesta tai paikallisemmista ympäristötuhoista on saatavilla. On totta, että täällä Suomessa asiat ovat vielä enimmäkseen varsin hyvin, mutta meillä ei silti ole yhtään sen enempää aikaa miettiä tekojamme ja niiden seuraksia kuin vaikkapa bangladeshilaisilla. Kun me viimein saamme niitä kunnon todisteita, on liian myöhäistä.

Kumpi on parempi? Toimia ilmastonmuutosta vastaan ja huomata, ettei siitä seurannutkaan meille suurempaa harmia vai olla toimimatta ja todeta, että ilmastonmuutos tuhosi kaikki elämän edellytykset. Mitähän kuusivuotiaani vastaisi tähän?

(Kuva Staplestown Cross Roads, Jonathan Billinger)

earth day -videot

Huhtikuun lopulla vietettiin Maan päivää (Earth Day), ja siihen liittyen Brainpickings keräsi yhteen joukon TED-esitelmiä vuosien varrelta. Jokainen näistä videoista on katsomisen arvoinen, ja ne herättivät minussa paljon ajatuksia.

Chris Jordan on tehnyt kuvamanipulaatioita osoittaakseen kuinka paljon amerikkalaiset kuluttavat. Kuvat ovat pysähdyttäviä, varsinkin kun kuuntelee samalla Chrisin selitystä niiden taustoista. Tämä video liittyy erityisen olennaisesti Compact-haasteeseen, koska siinä kuvataan kaikkia niitä esineitä ja asioita, joita käytämme sen suuremmin miettimättä.

Sylvia Earle esittää vetoomuksen merien puolesta, ja hyvästä syystä, sillä on laskettu, että vuonna 2048 syötävä kala on loppunut meristä. Mistäs sitten otetaan omegarasvahapot? Kun tämä fakta vihdoin upposi minuunkin päätin saman tien rajoittaa kalansyönnin yhteen kertaan viikossa ja pitäytyä kotimaisiin kaloihin. Myöhemmin ehkä teen tarkempia rajauksia. Ihanteellistahan olisi, että tuntisin jonkun paikallisen kalastajan, mutta vielä en ole sellaisia tavannut.

Janine Benyus puhuu biomimicrystä (olisiko se suomeksi luonnon matkimista?), eli siitä, miten tiede voi löytää ekologisia ratkaisuja matkimalla luontoa. Sen sijaan, että ihminen koittaisi keksiä täysin uuden ratkaisun kaupunkien ravinnekiertoon, mallia voisi ottaa vaikka puusta. Luonnon matkiminen on tällä hetkellä erittäin vahvasti kasvava tieteenala, ja kaikki se luovuus ja innostus on kiehtovaa. Minulla on kuitenkin takaraivossa myös pieni epäilys siitä, tuleeko noista ideoista vain kulutushysterian työkaluja, vai voivatko ne johtaa muutokseen muussakin kuin valmistusprosessissa.

William MacDonough puhuu Cradle to Cradle-ideasta. Ajatus on, että luonnonvaroja ei tuhlata, vaan suunnitellaan ja valmistetaan tuotteet niin, että materiaalit voidaan lopulta käyttää uudestaan, eikä huonolaatuisempina kuten tällä hetkellä esim. paperin kierrätyksessä tapahtuu, vaan samanlaatuisten, ehkä jopa samojen tuotteiden valmistuksessa. Tätäkin ajatusta kohtaan minulla on sama epäilys kuin luonnon matkimista tuotannon nimissä, mutta näen toki, että nämä ideat ja teknologiat ovat parempia kuin nykyiset ja ekokatastrofin torjumiseen tarvitaan mukaan kaikki ideat ja ihmiset.

Michael Pollanin puhe oli kaikista mielenkiintoisin. Hän puhuu kasvien aikomuksista, siitä kuinka ihminen ehkä onkin vain vehnän ja muiden viljelykasvien orja, muokaten kasvuympäristöjä tietyille lajeille sopiviksi ja estäen toiste lajien kasvun. Pollanin näkökulma on erittäin mielenkiintoinen ja vaikkei siihen uskoisikaan, niin ajatusleikkinä se on kaikille tarpeellinen. Mitä jos ihminen ei olekaan kaiken keskus? Niin, mitä jos. Suoraan sanottuna, tuon kysymyksen esittäminen saa minut tuntemaan itseni typeräksi, sillä minusta ihminen on kaukana kaiken keskipisteestä, harhautuneena jonnekin elämän periferiaan.

Vieroitusoireita

Tervetuloa kaikki lukijat ja kävijät! Täällä saa kysyä, kommentoida ja keskustella.

Haasteen ensimmäiset päivät eivät ole tuottaneet suurempia hankaluuksia, sillä en ole pahemmin käynyt edes kauppojen läheisyydessä. Silti jotakin on tapahtunut jo nyt.

Koen välillä jonkinlaista hätäännystä sen tosiasian edessä, että en voi mennä kauppaan ja ostaa jotakin, mitä milloinkin.

Viimeisin paniikinaiheeni oli lasten syntymäpäivälahjat, ei siis omieni vaan kavereiden. Mitä ihmettä teen, kun taas tulee kutsu syntymäpäiville? Asiaa on syytä miettiä etukäteen, sillä uudettomassa elämässä ei ole sitä vaihtoehtoa, että säntäisin edellisenä päivänä kauppaan ostamaan jotakin pientä.

Yllätyksekseni olen myös luonut jonkinlaisen suhteen tiettyihin kauppoihin. Aivan, minäkin, vaikka olen pitänyt itseäni hyvinkin kulutuskriittisenä ja olen jo aiemmin vältellyt uusien asioiden ostamista. Kuitenkin esimerkiksi ruuanlaitto- ja siivousvälineet ovat olleet ostoslistallani, ja olen ostanut niitä yleensä tietyistä tutuista kaupoista. Kun kuljin erään kaupan ohi, huomasin jonkinlaista outoa ikävää tai erontunnetta. Tietoisuutta siitä, että minulla ei ole mitään syytä mennä kyseiseen kauppaan seuraavan vuoden aikana. Niin syvällä kuluttaminen on minussakin, että ikävöin kauppaa, josta olen joskus ostanut pyykkipoikia.

Kun samana päivänä kävin ruokakaupassa, näin siivoustarvikkeet, jotka siinä kaupassa ovat juuri kassan läheisyydessä. Jokin osa minusta halusi ostaa tiskiharjan, mattopiiskan, rättejä, edes kompostipusseja, jotakin. Naurettavaa, mutta todellakin ajattelin näitä, vaikken mitään ostanutkaan.

Ja nyt kirjoittaessani tajusin, että onhan näille tunteille nimikin: ne ovat vieroitusoireita, eivät mitään sen kummallisempaa.

(Kuva: Feeling Pinched, Cobalt123)

Haasteen säännöt ja poikkeukset niistä

The Compact eli sopimus syntyi vuonna 2006, kun kymmenen ystävystä tekivät sopimuksen olla ostamatta mitään uutta vuoden ajan. Periaatteessa haasteessa on vain kaksi sääntöä:

1. ei saa ostaa mitään uutta ja
2. pitää lainata, vaihtaa tai hankkia käytettynä.

Alusta asti haasteessa oli kuitenkin poikkeuksia ja osallistujat sopivat lisää matkan varrella. Tärkeimmät yleiset poikkeukset ovat:

1. ruoka ja lääkkeet
2. alusvaatteet ja sukat
3. turvallisuuteen liittyvät tavarat ja
4. paikalliset käsityötuotteet.

Lisäksi monilla ihmisillä on syystä tai toisesta tarve lisätä omia poikkeuksiaan, ja nämä toki sallitaan. Tärkeintä ei ole täydellinen suoritus, vaan osallistuminen ja pyrkiminen pois kulutuskeskeisestä elämäntavasta. Omat poikkeukseni ovat tällä hetkellä:

1. kengät
2. vessapaperi
3. pölypussit
4. tiskiaine ja pyykinpesuaine sekä
5. materiaalit, joita tarvitsen korjatakseni jotakin rikkinäistä.
6. lamput
7. hammastahna lapsille

(edit. lisäsin pari kohtaa, jotka tulivat eilen illalla mieleen)

Pyrin toki parhaani mukaan välttämään myös poikkeuksissa mainittuja tavaroita ja keksimään niille muita ratkaisuja. On mahdollista, että listaamiini poikkeuksiin tulee jotakin lisää tai jotakin jää pois haasteen aikana. Laitan tämän listan omalle erilliselle sivulleen, jotta halukkaat voivat käydä tarkistamassa, millä tasolla olen haasteessani.

The Compactilla on muuten aktiivinen Yahoo-ryhmä. Jos joku haluaa lähteä mukaan haasteeseen, sen voi tehdä liittymällä ryhmään. Monet ryhmän jäsenet ovat vuoden haasteen jälkeen jatkaneet ekologista elämäntapaansa, sillä he eivät ole halunneet enää palata vanhaan. Joten ryhmäläisillä on paljon kokemusta ja hyviä neuvoja.

Kampanjoista ja todellisesta muutoksesta

Tällä viikolla vietetään Nuukuusviikkoa. En tiennyt sitä, kun päätin blogin ja haasteen aloituspäivän, mutta sattuma on minusta mukava. Siitäkin huolimatta, että nuukuusviikosta on minulle jäänyt aika pinnallinen puuhastelumielikuva.

Ajatus on hyvä, ja on hienoa, että ihmiset ponnistelevat tuodakseen kulutuskriittisyyttä ja ympäristöasioita laajempaan tietoisuuteen. Mutta minusta pitäisi vähitellen edetä tempausasteelta johonkin pysyvämpään, todelliseen asennemuutokseen ja todelliseen elämäntapamuutokseen. Eikä vain niihin vaan myös arvomuutokseen.

Ilman arvomuutosta jokainen kampanja vain voimistaa ja vahvistaa vallitsevaa elämäntapaa. Yksinkertaiset kampanjat toimivat symbioosissa kulutuskeskeisen elämäntavan kanssa. Ne haastavat sen ja kritisoivat sitä, mutta ne myös saavat voimansa siitä ja syntyvät siitä. Ne ovat riippuvaisia järjestelmästä, jota kritisoida sekä kansasta, jota valistaa. Kampanjan jälkeen kaikilla on hyvä mieli, on aika palata kotiin, mahdollisesti autolla ja ehkä vielä kaupan kautta.

Mikään ei muuttunut, eikä voisikaan, niin kauan kuin kampanjat rakentuvat markkinavoimien logiikan mukaan. Ihmisille mainostetaan ja myydään ideologista tuotetta, annetaan näytteeksi vegaanista pullaa tai osallistumisen symboliksi kampanjan rintanappi ja juomapullo. Todellisuudessa nämä ovat mainoksia siinä, missä yritystenkin jakamat näytteet. Todellisuudessa ne ovat vain lisää turhaa tavaraa.

Mielestäni parempi tapa on omaksua omaan elämäänsä yhä uusia ekologisia tapoja. Eikä vain niitä, joita voi tehdä oman kodin seinien sisäpuolella, vaan myös niitä, jotka näkyvät muille. Käytä kangaskassia, kuljeta omaa mukia, kestovaippaile myös kodin ulkopuolella, kävele ja pyöräile. Mitä useampi tekee näkyviä pieniä valintoja, sitä useammalla on mahdollisuus alkaa miettiä omia tottumuksiaan. Yksi tapa on tietenkin aloittaa blogi jostakin ihan päättömästä ekologisesta haasteesta. Sitä kautta ehkä myös se, mikä tapahtuu kodin seinien sisäpuolella, tulee näkyväksi. Tänäänkään en osta mitään uutta.

Väkivallattomuus

Ashtangajooga perustuu kahdeksaan haaraan (siitä sen nimikin). Olen viime aikoina pohtinut näitä kahdeksaa haaraa paljon, ja erityisesti minua on puhutellut ahimsa eli väkivallattomuus, joka on osa yamaa (itsehillintä) eli ensimmäistä haaraa.

Väkivallattomuus (ahimsa) ei tarkoita vain pidättäytymistä ilmeisestä väkivallasta, vaan se on Petri Räisäsen muotoilemana "kaiken elämän kunnioittamista". Tavoitteena on olla tuottamatta vahinkoa tai onnettomuutta kenellekään tai millekään. Väkivallattomuus kattaa siis kaiken ihmisestä itsestään koko maailmaan. Aika suuri vaatimus.

Koen, että uudettomuus liittyy läheisesti ahimsaan. Olen astunut syrjään kaupallisesta koneistosta (niin pitkälti kuin se on mahdollista). En ole enää mukana luomassa kysyntää tuotteille, joiden valmistaminen, kuljettaminen ja käyttäminenkin myrkyttää luontoa ja meitä ihmisiä siinä ohessa. (Onhan minulla toki vielä parantamisen varaa, mutta olen mielestäni ottanut ison askelen oikeaan suuntaan.)

Colin Beavan (No Impact Man) kirjoittaa paljon myös siitä, kuinka se mikä on hyväksi planeetalle on hyväksi myös ihmisille. Itsekäs nautinnontavoittelu aiheuttaa valtavia ympäristövaikutuksia, joiden seurauksena saatamme ohittaa sellaisen pisteen, josta ei ole paluuta (tipping point). Pisteen, jonka jälkeen ilmastonmuutos jatkaa omalla painollaan, ja me olemme vain matkustajina kyydissä. Välttääksemme tuon pisteen, meidän on lopetettava luonnonvarojen päätön tuhlaaminen ja opeteltava etsimään hyvää elämää muualta. Meidän on opeteltava itsehillintää.

Petri Räisäsen kirjassa Astanga sanotaan yamasta, että "Yksittäisen ihmisen elämänvalinnat voivat tuntua monista lähes yhdentekeviltä suuren maailman näkökulmasta. Yaman asenne kuitenkin opettaa, että jokaisella ihmisellä on yhteys maailmankaikkeuteen." Siis aloittamalla itseni ja oman elämäni muokkaamisella minulla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä meille kaikille tapahtuu.

Tarkemmin joogan kahdeksasta haarasta Petri Räisänen: Astanga

Luovuutta ja verkostoja

Kuvittelen, että suurimmat haasteet siinä, että vältän uusien tavaroiden ostamista ovat omat ajatukseni ja tapani. Oikeastaan juuri sen vuoksi lähdin mukaan tähän haasteeseen. Niukkuus lisää kekseliäisyyttä ja rajat avaavat ovet luovuudelle. Olen tottunut elämään vähällä, mutta olen myös urautunut omiin rutiineihini, enkä aina huomaa tarkastella omia valintoja kriittisesti. Asetan itseni siis tietyssä mielessä äärirajoille ja luon keinotekoiset rajat kulutukselleni siinä toivossa, että löydän koko joukon uusia tapoja tehdä asioita.

Yksi uusi tapa on aktiivisempi verkostoituminen. Haluan luoda ympärilleni perusverkoston, jonka osana tällainen niukka elämäntapa on helpompaa. Toiseksi aion opetella käyttämään erilaisia olemassaolevia vaihtokanavia paremmin kuin nyt, liityin esimerkiksi Tampereen aikapankkiin. Kolmanneksi aion luoda uusia vaihtokanavia esimerkiksi perustamalla lähineuvolaan kierrätyspisteen. Odotin pari vuotta, että neuvolan henkilökunta sen toteuttaisi, mutta viime viikolla toteutin sen itse. Toivottavasti se lisää lastenvaatteiteiden kiertoa asuinalueellani.

Olen myös ajatellut järjestää kierrätysiltoja. Jos sinua kiinnostaa osallistua sellaiseen tai jopa osallistua järjestämiseen, niin jätä kommentti. Muutenkin kaikki kommentit ovat erittäin tervetulleita.

Uudeton aloittaa

Tämä kevät on ollut muutosten aikaa, minkä seurauksena olen alkanut miettiä omia kulutustottumuksiani ja -valintojani enemmän ja enemmän. Moni palikka on asettunut paikalleen ja sen seurauksena päätin aloittaa tämän blogin ja samalla lähteä mukaan haasteeseen, jossa yritetään olla vuosi ostamatta mitään uutta. Tärkein inspiraationi on australialainen Eilleen (http://consumption-rebellion.blogspot.com/), jonka blogista ensimmäisen kerran luin tästä haasteesta, mutta on minulla monia muitakin innoituksen lähteitä. Niistä ja heistä varmasti matkan varrella enemmän.

Ajatus kuulostaa yhtä aikaa varsin toteutettamiskelpoiselta ja aivan mahdottomalta. Ei kai ole mikään ongelma olla vuotta ostamatta uusia tavaroita, teenhän pääsääntöisesti kaikki hankinnat muutenkin kirpputorilta, käytän kestositeitä ja kuukuppia, olen pessyt hiukseni ilman shampoota jo vuoden, osaan monenlaisia käsityötaitoja ja teen lähes kaikki käsityöni kierrätysmateriaaleista. Mutta. Parin viikon ajan olen miettinyt tätä haastetta tahtomattani yhdeltä ja toiselta kantilta ja huomannut pohtivani sellaisia kysymyksiä kuin: Pystynkö tarjoamaan lapsille piirustuspaperia tai värikyniä? Selviänkö ilman teippiä, kun se loppuu? Saanko kuitenkin ostaa kengät uusina?

Kaikki nämä kysymykset ja monet muut joudun jossakin vaiheessa ratkaisemaan. Nyt en aio ratkaista mitään. Lupaan itselleni ainoastaan yrittää tehdä parhaani, ja annan itselleni mahdollisuuden hyvin perusteltuihin poikkeuksiin. Tästä lähdetään, katsotaan minne tie vie.