Katastrofin aineksia ja siitä kummunneita ajatuksia

Katsoin muutama päivä sitten John Websterin Katastrofin aineksia. Olen yrittänyt etsiä useampiakin viime vuosina tehtyjä ympäristöaiheisia dokumentteja, mutta se on ollut yllättävän hankalaa. Ainakin, kun en nyt voi vain tilata niitä uutena netin kautta. Onneksi löysin tämän.

Dokumentti oli jotenkin hämmentävä, lähinnä sen vuoksi, että siinä ei puhuttu lainkaan muovin muista ympäristövaikutuksista kuin hiilijalanjäljestä. Olen itse löytänyt netistä viime aikoina niin paljon tietoa muovin sisältämistä myrkyistä, siitä kuinka muovihiutaleet tappavat kaloja, jotka luulevat niitä planktoniksi. Tai siitä, kuinka Tyynen valtameren keskellä on valtava muovilautta. Mitään näistä ei mainittu dokumentissa kertaakaan. Oli puhe vain öljystä, ja oikeastaan öljykin oli suurelta osin leikattu pois. Jäljelle jäi vain yhden perheen kamppailu muovia vastaan, mutta syyt oli enimmäkseen rajattu dokumentin ulkopuolelle. Koko haaste vaikutti jotenkin juurettomalta ja tarkoituksettomalta. Yhtä absurdilta kuin Websterin päätös heittää kaikki käyttökelpoisetkin muovitavarat roskiin. Eikä heidän kamppailuaan kuitenkaan voinut olla ihailematta, kun tiesi muovista enemmän kuin dokumentissa kerrottiin.

Dokumentista kävi hyvin ilmi ristiriita ympäristöahdistuksen ja totuttujen tapojen välillä. Kuinka syvällä vanhat tavat oikeastaan ovatkaan? Webster nimesi dokumentissa elämänsä parhaaksi kesäksi sen, jolloin he laittoivat biopolttoainetta tankkiin ja jolloin heillä oli aurinkopaneelit mökillä mm. televisionkatselua varten. Siis sen, jossa saattoi saada parhaan kummastakin maailmasta.

Minusta se taas oli luovuttamista tai huijaamista. Auto kuin auto vie tilaa, vaatii lisää teitä, kuluttaa luonnonvaroja, ja sisältää ongelmajätteitä. Biopolttoaine ei ratkaise koko ongelmaa, ainoastaan hyvin pienen osan sitä, mutta ilmeisesti kuitenkin tarpeeksi suuren, että siitä voi saada hyvän omantunnon. Hyvä omatunto taas on pitkällä aikavälillä vaarallinen, kun se liitetään ympäristöasioihin.

Samoin koko suomalainen mökkikulttuuri on mielestäni nykyisessä muodossaan kyseenalainen. Kaikilla, jotka suinkin kykenevät on kaksi kotia, ja noissa kahdessa kodissa yhä lisääntyvässä määrin kaksi kaikkea mahdollista. Eikä mielestäni auta yhtään, että mökillä kaikki olisi vanhaa, varsinaisesta kodista poistettua. Sillä sehän tarkoittaa vain, että jotakin uutta on hankittu siihen oikeaan kotiin.

Ja televisio. Olen elänyt kymmenen vuotta ilman televisiota, lyhyitä poikkeuksia lukuunottamatta. Enimmäkseen en kaipaa koko laitetta. (Tai, laite meillä toki on: vanha analoginen rakkine, josta lapset katsovat kirjastosta lainattuja piirrettyjä. Mitään muuta sillä ei voi katsoa.) Kaikkein vähiten kaipaan mainoksia, vaikka ne tuntuvatkin olevan avain koko kulttuuriimme. Ainakin silloin, kun en katso televisiota, en ymmärrä myöskään kadunvarsimainoksia. Ne viittaavat hyvin usein televisiomainokseen, suorastaan ovat riippuvaisia televisiomainoksesta tullakseen ymmärretyiksi. Ne luovat sanontoja, joita en osaa käyttää, ja tarpeita, joita en opi omaksumaan ilman televisiota. Joskus tunnen itseni hyvin ulkopuoliseksi suomalaisessa kulttuurissa sen vuoksi, että en katso televisiota. Eikö se ole hiukan pelottava ajatus? Miltähän mahtaa televisiottomasta amerikkalaisesta tuntua? Hehän viettävät suuremman osan ajastaan television vaikutuksen alaisina kuin yksikään muu kansa.

Edelleen yksi tärkeimmistä mainosten luomista tarpeista on halu ostaa. Sitähän varten ne on suunniteltu. (Samoin kuin valtaosa niden välillä tulevista ohjelmistakin nykyään.) Viimeksi kun katsoin säännöllisesti televisiota, huomasin ensin olevani mainoksille yliherkkä, ja etten oikeastaan edes ymmärtänyt niitä. Pari kuukautta myöhemmin minut oli aivopesty. Päässäni soivat mainosrallatukset ja olin turtunut suurimpaan osaan mainoksien törppöilyistä. Ja aloin haluta, olla tyytymätön, vaikken edes tiennyt mitä puuttui. Päähäni oli vähitellen taas iskostunut ajatus ostamisesta ratkaisuna. Kun muutin, marssin suoraa päätä kauppaan ja ostin. Mitä tahansa minulta puuttuikin, menin kauppaan ja ostin. Kunnes ähky iski kirjahyllyn kohdalla. Sitä en enää pystynyt hankkimaan uutena. Muuton jälkeinen kuukauden ero televisio-ohjelmista ja mainoksista oli tehnyt tehtävänsä. Pystyin taas elämään omien arvojeni mukaan, ostin käytetyn kirjahyllyn ja olen ollut siihen erityisen tyytyväinen.

Päätökseni ovat taas minun, enkä enää päästä televisiota elämääni.

Mutta takaisin Katastrofin aineksiin. John Webster teki ehkä koko joukon päätöksiä, joita en voi allekirjoittaa, mutta ainakin aihe oli aikanaan paljon esillä mediassa. Siitä suuri kiitos. Websterin perhe on dokumentissä myös niin aito ja herttainen tuttavuus, että heihin on enimmäkseen helppo samaistua ja alkaa elää mukana heidän pyrkimyksissään.

Dokumentti opettaa siis ainakin kaksi asiaa:

1. Tapoja lähestyä ympäristöongelmia on niin monia, että jokainen voi varmasti valita itselleen sopivan. Tärkeintä on kuitenkin se, että yrittää tosissaan eikä lamaannu ahdistuksensa.
2. Oman matkan tekeminen julkiseksi kannattaa, sillä yksityiset tarinat koskettavat ihmisiä enemmän kuin anonyymit faktat.

Aivan vastikään dokumentti näytettiin Helsingissä ja paikalla oli John Webster puhumassa. Valitettavasti en päässyt tilaisuuteen, mutta olisin halunnut kysyä, mihin syyntaan Webster on elämässään edennyt dokumentin jälkeen. Dokumentin valmistumisestahan on jo viisi vuotta, joten sen kuvaamasta vuodesta on ainakin vuosi tai kaksi enemmän. Siinä ajassa ehtii muuttua paljon. Jos joku lukijoista oli tuossa tilaisuudessa, niin olisi mukava kuulla, mitä siellä puhuttiin.